"Kummalla uuttomenetelmällä on pienempi hiilijalanjälki?" on yksi yleisimmistä kestävyyskysymyksistä, joita ostaja esittää, ja yksi niistä, joihin vastataan varmimmin väärin. Superkriittistä CO₂-uuttoa markkinoidaan laajalti vihreänä valintana, kun taas höyrytisleytystä puolustetaan perinteisenä ja puhtaana. Molemmat väitteet romahtavat lähemmässä tarkastelussa. Rehellinen vastaus on, että menetelmällä on paljon vähemmän merkitystä kuin laitoksen saannolla ja sen taustalla olevalla energialähteellä.
Miten kumpikin menetelmä käyttää energiaa
Höyry- ja vesitisleytys ovat lämpöprosesseja. Vettä keitetään höyryn tuottamiseksi, joka kulkee kasviaineksen läpi, kuljettaa mukanaan haihtuvat tuoksumolekyylit, ja tiivistetään ja erotetaan sen jälkeen. Hallitseva jalanjäljen aiheuttaja on lämpöenergia, jota tarvitaan tämän höyryn nostamiseen ja ylläpitoon, usein useiden tuntien pitkillä käyntiajoilla. Sillä on ratkaiseva merkitys, mistä tämä lämpö tulee: käytetyllä kasvibiomassalla tai muulla uusiutuvalla lähteellä toimiva tislaamo näyttää hyvin erilaiselta kuin maakaasulla tai öljyllä toimiva. Vedenkulutus ja tisleytysjäteveden käsittely lisäävät toissijaisia kuormia.
Superkriittinen CO₂-uutto toimii eri tavalla. Hiilidioksidi puristetaan yli kriittisen pisteensä, jossa se käyttäytyy säädettävän selektiivisyyden omaavana liuottimena, liuottaa kohdeyhdisteet, ja vapauttaa ne sitten paineen laskiessa. Sen jalanjäljen aiheuttaja ei ole lämpö vaan sähkö — kompressorit ja jäähdyttimet vaativat merkittävän, jatkuvan tehon. Itse CO₂ kiertää tyypillisesti suljetussa kierrossa ja puristetaan ja käytetään uudelleen, joten se ei ole nettopäästölähde tavalla, jota nimi saattaisi antaa ymmärtää. Kompromissina on korkea pääomalaitteisto ja sähkölasku, jonka hiili-intensiteetti seuraa sähköverkkoa.
Perinteinen liuotinuutto, jota käytetään absoluuttien valmistamiseen hauraista materiaaleista, sijoittuu taas eri tavalla. Se toimii alemmissa lämpötiloissa vaatimattomalla energiankulutuksella erää kohden, mutta tuo mukaan hiilivetyliuottimen — sen valmistus, talteenottohäviöt ja jäämäjäljet kantavat kaikki oman ylävirran jalanjälkensä ja lisäävät puhdistusvaiheen. Se muistuttaa, että "tislaamolla käytetty energia" on vain yksi sarake tilinpidossa.
Miksi saanto hallitsee jalanjälkeä
Jalanjälki ilmaistaan valmiin öljyn kilogrammaa kohden, ja tässä argumentti yleensä voitetaan tai hävitään. Kasvi, joka tuottaa useita prosentteja massastaan öljynä, jakaa yhden ajon energian terveelle tuotemäärälle. Matalasaantoinen kasvi — jotkin kukat ja juuret tuottavat vain murto-osan prosentista — pakottaa valtavat määrät biomassaa, vettä ja energiaa prosessin läpi hyvin pientä öljymäärää varten. Tämä yksi muuttuja voi täysin hukuttaa alleen menetelmien välisen eron. Kahden öljyn kgCO₂e-lukujen vertailu ilman normalisointia saannon ja kasvilajin mukaan on merkityksettömän vertailua. Se selittää myös, miksi sama kasvi, viljeltynä huonona kautena alentuneella saannolla, voi kantaa huomattavasti korkeamman jalanjäljen kuin hyvän kauden erä samalta pellolta ja samalta laitteistolta — nimittäjä muuttui, ei prosessi.
